Ihminen on luotu tutkimaan, etsimään vastauksia ja kehittämään ratkaisuja vastaan tuleviin ongelmiin. Siksi meidän on kasvattajinakin viisasta pyrkiä toimimaan ja kehittämään taitojamme luotettavaksi katsomamme tiedon pohjalta. On kuitenkin hyvä muistaa, että vanhemmuudessa ja kasvatuksessa tärkeintä ei ole tieto, vaan sitäkin oleellisempaa on rakastaminen. Meidän ei tarvitse tietää ja osata kaikkea eikä hallita aina viimeisintä tutkimustietoa ollaksemme hyviä vanhempia. Tärkeintä on, että välitämme ja rakastamme! Paraskin tutkimustieto muuttuu ja kasvatussuositukset vaihtuvat, kun taas rakkaus säilyy. Näin Raamattukin vakuuttaa:

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. (1. Kor. 13:8-10)

Tämä lause on meille tuttu vihkitilaisuuksista, jossa usein luetaan Paavalin ensimmäisen Korinttolaiskirjeen rakkaudesta kertovat jakeet:

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1. Kor. 13:4-7)

Näissä jakeissa määritelty rakkaus kuulostaa niin hyvältä tavoitteelta, että kukapa ei toivoisi sen ohjaavan omaa perhe-elämää! Koska kuitenkin tiedämme sen käytännön toteutuksen vaikeaksi, on helpottavaa muistaa, mistä rakkaus on peräisin: Jumala on rakkaus. Voimme siis lukea rakkaudesta kertovan kohdan myös näin:

Jumala on kärsivällinen, Jumala on lempeä. Jumala ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken hän kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken hän kärsii.

Kyseiset jakeet on myös hyvä tiedostaa osaksi tekstikokonaisuutta, joka puhuu armolahjoista. Rakkaus ei ole siis jotain, mitä me itse tuotamme vaan Jumalan antama lahja. Rakkaus on armoa: Ansaitsematonta Rakkautta Meidän Osaksemme. Tämän anteeksiantavan rakkautensa ihmistä kohtaan Jumala todisti ja toteutti ristin sovitustyössä, jossa hän uhrasi oman Poikansa syntiemme sovittamiseksi. Tämän rakkauden osallisuuteen ja omistamiseen uskossa Paavali kutsuu lukijoitaan. Samalla kun hän kehottaa tavoittelemaan arvokkaimpia armolahjoja, hän osoittaa rakkauden tieksi, ”joka on verrattomasti muita parempi” (1. Kor. 12:13). Paavali korottaa katoamattoman rakkauden jopa uskoa ja toivoa suuremmaksi armolahjaksi.

Jumala ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1. Kor. 13:8-13)

Uskon, että Jumalan horjumaton rakkaus on avain niin ihmissuhteisiin kuin kaikkeen kasvatus- ja opetustyöhön, sillä eikö epäitsekäs, armahtava ja palveleva agape-rakkaus ole juuri sitä, mitä kaipaamme koteihimme, kouluihimme ja koko yhteiskuntaan? Rakkaus ei ole ainoastaan kasvatustavoite vaan myös voimavara kasvuun!